torstai 12. maaliskuuta 2015

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Miten jokihelmisimpukat, venäläiset tiedemiehet ja Linné liittyvät yhteen?


Jaa'a, vastausta on melko vaikea kertoa jos ei ole Neitsytkiveä lukenut. Tai no... voi toki olla että joku simpukat ja Linnén voi yhdistää, mutta miten yhtälöön voi lisätä vielä ne venäläiset tiedemiehet?
Hyvin se on vaikuttanut sujuvan ainakin Michael Mortimerilta - eli kirjailijakaksikko Daniel Sjöliniltä ja Jerker Virdborgilta, jotka sekoittavat kirjassaan melko taitavasti edellämainittujen lisäksi kaikkea muuta luontoon liittyvää sekä salaseuroja ja historiaa. Ei pieniltä ylilyönneiltäkään vältytä toki, sillä koko kirja etenee viiden ja vähän yli puolen sadan sivun mitaltaan hengästyttävällä tahdilla. Vähän samalla tavalla kuin jokin liian hyvä kirja tempaisee mukaansa ja se täytyy lukea hetijuurinyt, vaikka mitä tahansa muuta olisi meneillään. Mutta ei kuitenkaan samalla tavalla.


Kirjassa paetaan Ruotsista Suomen - Suomi mainittu, torilla tavataan! - kautta Venäjälle tapaamaan päähenkilön, opiskelijatyttö Idan isoäitiä Almaa, joka haahuilee koko kirjan ajan sellaisena salaperäisenä Rouva X:nä. Mitä tahansa kysymyksiä esitetään, vastauksina kuullaan yleensä: "Kysy sitten Almalta."


Juoni alkaa jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta, sillä Idan salaperäinen isoäiti pyytää tätä tekemään palveluksen, minkä seurauksena Ida löytää itsensä Nobel-tilaisuudesta. Tehtävä on melko yksinkertainen, ota vain rasia, pidä se turvassa äläkä paljasta sitä kenellekään. Äläkä ainakaan avaa sitä.
Mutta tietenkään mikään ei mene niinkuin pitäisi, rasian välittävä Nobel-voittaja Anatoli Lobov kuolee, Idasta tulee koko Ruotsin kansan pelkäämä Nobel-murhaaja, eikä tämän auta kuin lähteä pakomatkalle. Onneksi sentään Idan isähahmo Lasse tulee apuun ja pakomatka maasta toiseen voi alkaa.


Kirja tarjoaa myös sirotellen mielenkiintoisia faktoja vähän kaikesta, aihetta ainakin jollain tasolla sivuten. Se kannattaa nähdä positiivisena, sillä kukapa ei haluaisi sivistyä aiheesta jokihelmisimpukat. Ja historia! Läpi kirjan tarinaan liitetään historiallisia hahmoja itsensä Carl von Linnén lisäksi, kuten kapteeni James Cook. Kelläpä olisi sitä vastaan mitään?
Näihin tutkimusmatkoihin liittyy myös kirjan suurin problemo, neitsytkivi, joka ei ole kivi, eikä ainakaan varmuudella myöskään elävä. Ainakin se aiheuttaa sen, että pelottavat mutanttilokit - aivan kuin Alfred Hitchcockin Linnut - pillastuvat totaalisesti, jos rasian avaa, ja kivi paljastuu maailmalle.


Hahmojen menneisyyttä ei turhaan paljastella, mutta toisaalta sarjasta on tulossa ilmeisesti kuusiosainen, joten kai sitä jotain pitää seuraavillekin osille säästää. Sen verran Neitsytkivessä kuitenkin selviää, että Idan äidinäiti, mystinen Alma on Neuvostoliitossa 50-luvulla ollessaan sairastunut, ja tämä on periytynyt Evalle, Idan äidille ja siitä myöhemmin Idalle. Enemmän ja vähemmän salaperäistä Evaa ei kirjassa nähdä kuin lähettämättömien kirjeiden muodossa, mutta parempi sekin kuin ei mitään.


Jään innolla odottamaan seuraavia osia, tai ainakin seuraavaa osaa, toivon mukaan tahti edes hiukan hidastuu seuraaviin.



"Tiedettä! Mystiikkaa! Oppineiden seuroja! Niin jännittävä, että sivut kääntyilevät itsestään."
- M-Magasin





Arvosanaksi tällä kertaa 4/5


maanantai 12. tammikuuta 2015

Mats Wahl: Lumi peittää jäljet

Ruotsalaisen Mats Wahlin vuonna 2007 suomeksi Otavan julkaisema Lumi peittää jäljet, alkuperäiseltä nimeltään Tjafs, vie lukijan jouluiseen, lumiseen Ruotsiin seuraamaan poliisien murhatutkintaa. Koko kirja sijoittuu parin päivän aikajanalle, aikaan vain hieman ennen joulua. Vaikka joulu onkin kirjassa läsnä, ei teos teemaltaan kuitenkaan ole jouluinen siitäkin huolimatta, että kuusia koristellaan ja lunta sataa. Kirjan kieli on karua, hieman kuin päähenkilö, poliisi Harald Fors. Kielikuvilla kirjailija ei todellakaan mässäile, vaan keskittyy kertomaan asioista niin kuin ne nähdään. Itse asiassa koko kirjassa ei paljoa kuvailua nähdäkään, mutta toisaalta Lumi peittää jäljet on sen tyypin kirja, ettei mikään ulkonäöllinen seikka vaikuta siihen, mitä kirjasta ajattelee. Dekkarityyppisissä kirjoissa monesti juoni vetää kuvailun ja kauniin kielen edelle, niin tässäkin.

Sanotaan, että dekkareita ja dekkaristeja - varsinkin ruotsalaisia - alkaa olla jo liikaa, jotta jokainen kirja olisi yksilöllinen. Ei voi väittää, etteikö se olisi totta omalla tavallaan, teoksethan seuraavat monesti samaa kaavaa, oli rikos mikä hyvänsä. Lähes poikkeuksetta lopussa paha saa palkkansa reaalimaailman tavoin. Rikolliset vangitaan ja toimitetaan oikeuden eteen, monien vaikeakulkuistenkin vaiheiden jälkeen. Siinä mielessä Lumi peittää jäljet on klassinen dekkari, turvallinen vaihtoehto lukijalle ja kirjailijalle, eikä poikkea mitenkään muista vastaavista. Mutta se, mitä monissa muissa vastaavissa ei ole, näkyy tässä teoksessa selvästi. Murhattu poika, Sirr, on maahanmuuttajataustainen, ja rasismi näkyykin kirjassa selvästi, juuri niin karuna kuin se on. On selvää, että kirjailija on halunnut ottaa kantaa nyky-yhteiskuntaan ja sen ongelmiin teoksessaan. Kirja myös viittaa natsismiin järjestön nimeltä Uusi Ruotsi, muodossa, sekä muihin ongelmiin, jotka horjuttavat tätä maailmaa, jossa elämme.

Siitä huolimatta kirja ei missään vaiheessa muutu liian ahdistavaksi tunnelmaltaan, koko ajan uskaltaa hengittää. Kevyeksi iltalukemiseksi ennen nukahtamista ei tämä teos kuitenkaan sovi, sen verran paljon ajatuksia se herättää. Kirjan henkilöistä osa painii menneisyytensä hirviöiden kanssa joka päivä, on tyttö, joka ystävineen potki koulutoverinsa kuoliaaksi, on toinen nainen, joka myy huumeita turvatakseen elämänsä ja rahantulonsa. On mies, joka rahoittaa diilereitä ja suojelee näitä maksua vastaan, mutta joka myös leikkii lapsensa kanssa ja rakentaa tämän kanssa lumiukkoja.

Kirjan juoneen on välillä hieman vaikea päästä sisälle, sillä juoni polveilee monien henkilöiden elämässä, sekä poliisien että kuulusteltujen ja muiden asianomaisten. Pikkuhiljaa lukiessa kuvio alkaa selkiytyä, ja on helpompi ymmärtää, miksi juuri nämä henkilöt mainitaan. Kirja myös raottaa poliisijärjestelmän toimintaa myös kentän ulkopuolella. Heilläkin on oma elämä elettävänään, omat mielipiteet ja oma menneisyys.
Juoni on melko tavallinen dekkariksi, metsästä löytyy ruumis ammuttuna, mutta jo alkuvaiheista hämminkiä aiheuttaa se, mistä asennosta ruumis löydetään, ja se, ettei ampuma-asetta eikä luotia löydetä mistään. Pikkuhiljaa henkilöitä ja tarinoita alkaa liittyä päätarinaan ja maustaa juonta. Lopputulos on väistämätön, lopulta syylliset selviävät ja motiivi paljastuu. Paljon jää kuitenkin epäselväksi, varsinkin kaupungissa toimiva huumekauppa on hieman hämärää vielä lopussakin. Ehkä se onkin kirjan sanoma, se, ettei yksi paljastunut asia tarkoita, että koko asia olisi nyt selvinnyt ja pois kitketty. Yksi huono oksa voi tarkoittaa kahta asiaa, joko vain yksi oksa oli laho, tai koko puu on. Näin se menee todellisuudessakin. Pahaa on aina, mutta mikä lasketaan pahaksi, tarkoitus kun pyhittää keinot.

Kerronta tökkii joissain kohdissa monien lyhyiden virkkeiden takia, mutta joissain kohdissa se parantaa tunnelmaa. Varsinaista jaarittelua kirjassa ei ole, toistoa kylläkin on paljon. Dialogi on monessa kohdassa lyhyttä ja on ehdottomasti onnistunein asia koko kirjassa. Mikään hahmo ei harmikseni syventynyt kunnolla, ei edes päähenkilö Harald Fors, mutta positiivisena näen sen, että hahmoja oli paljon, mikä teki kirjasta elävän ja realistisen. Varmasti antoisaa luettavaa monelle, mutta itse jäin jotain kaipaamaan.



Arvosana 3/5



perjantai 14. maaliskuuta 2014

Salla Simukka: Punainen kuin veri (Lumikki-trilogia #1)




"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään." 

Näillä sanoin alkaa Salla Simukan kirja Punainen kuin veri. Oikeastaan se on kirjan takakannen ainoa lause ja siksi niin houkutteleva. Kukaan ei tiedä mistä kirja kertoo, on vain aavistuksia, kuitenkin omaan ennakkoluuloja. Kirja ei tule olemaan mikään lastentarina, unenomainen satu, jossa sateenkaarenväriset yksisarviset kirmailevat niityllä onnellisina. Koko kirja houkuttelee minua hyllyltä, punainen-musta-valkoinen, suhteellisen pieni kirja. Sivut punaiset kuin veri, kansi musta kuin eebenpuu. Kirja tuo mieleeni Lumikin. Tuo yhdistelmä huutaa: “Ota minut, ota mukaasi ja lue!” Ja minä otan, tottakai, niin kuin olen aikonutkin, jo kauan, mutta tilaisuutta ei ole tullut, mutta nyt se tulee. Vielä hetken Taru sormusten herrasta osa yksi yritti kilpailla Simukan kirjan kanssa, mutta lopulta tulin järkiini. Tämän kirjan olen jo pitkän ajan aikonut lukea, mutta jotenkin en ole sitä kuitenkaan varannut kirjastosta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä.

Kirjan kieli pysyy synkkänä koko tarinan ajan, kylmänä, synkkänä ja yksinäisenä. Ja kauniina. Välillä pintaan pulpahtaa takaumia Lumikki Andersonin entisestä elämästä, elämästä vahvana, yksinäisenä ihmisenä, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään, joka ei halua välittää kenestäkään. Lumikki pysyy varautuneena ihmisten läsnäollessa, mutta jostain syystä suostuu auttamaan Elisaa, tyttöä, joka saa kaiken haluamansa, jonka isä - isi, kuten tyttö itse sanoo - on huumepoliisi, mutta joka itse sotkeutuu huumeisiin ja tekee tyhmyyksiä. Lumikki ei itsekään saa selville, miksi suostuu auttamaan Elisaa, Tuukkaa ja Kasperia, jotka sekaisin ollessaan eräiden kotibileiden jälkeen löytävät lumesta kassillisen verisiä seteleitä ja saavat älynväläyksen: “Kuivatetaan setelit lukion pimiössä!” Sattumalta Lumikki, tyttö joka pysyttelee erossa muista mutta ei koskaan näytä yksinäiseltä, kuulee asiasta, ajattelee ettei asia kuulu hänelle, mutta kiinnostuu silti. Hän varjostaa Tuukkaa päästäkseen asiasta varmuuteen, mutta poika huomaa hänet ja tajuaa tytön tietävän asiasta. Lumikki lupaa olla kertomatta kenellekään, mutta Tuukka lavertelee Elisalle, joka soittaa Lumikille ja pyytää auttamaan. Tyttö suostuu ja löytää lopulta itsensä maiharit myöten suosta. Hangesta, oikeastaan. Pikkuhiljaa vyyhti sakenee, selviää, että moni ei olekaan lähes niin viaton kuin esittää, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi. Veri leviää ja tahraa monien käsiä, toisten kädet ovat jo niin punaiset, ettei uutta verta enää erota. Kaikki huipentuu Jääkarhun juhliin, joihin Lumikki soluttautuu saadakseen kaikesta selvän.

    Kirjan päähenkilö, Lumikki Anderson on hyvin herkullinen henkilö. Synkkä, melankolinen pessimisti, joka ei omaa uskoa ihmisiin. Luontaisen epäluottamuksen alku piilee tytön peruskouluajoissa, jolloin hän joutui koulukiusatuksi. Siitä lähtien hän on ollut varovainen, opetellut olemaan huomaamaton ja pysynyt erossa muista. Yksin. Kirjassa välähtelee pieniä ripauksia Lumikin onnen hetkistä rakastettunsa kanssa, mutta mitään suurta tuosta mystisestä tytöstä - tai niin sen itse käsitin - ei selviä. Toinen kirjan vaikuttavista henkilöistä on Elisa Väisänen, huumepoliisin tytär, joka saa Lumikin pehmenemään ja laskemaan osan muuristaan. Elisan ja Lumikin suhde muuttuu pikkuhiljaa kirjan edetessä jonkinsorttiseksi ystävyydeksi, vaikka alussa Lumikki vaikuttaa halveksuvan Elisan kaltaisia tyttöjä, suosittuja. Oikeastaan tyttö vaikuttaa näyttävän koko maailmalle keskisormea alussa, mutta mitä edemmäs lukee, sitä enemmän selviää ettei se menekään niin. Kirjan punaisen langan, juonen kannalta tärkeitä henkilöitä ovat myös Jääkarhu, mystinen huumepomo, joka toimii tavallaan syynä kaikelle tapahtuneelle, Elisan isä Terho Väisänen, joka viettääkin kaksoiselämää, Viivo Tamm ja Boris Sokolov, Jääkarhun uskolliset kätyrit, Tuukka ja Kasper, pikkurikolliset ja Elisan sijaiskärsijät kaikessa mitä tämä tekee. Tuukka on myös koulun niin sanottu alfauros, suosituin poika, Kasperista taas kukaan ei ota selvää. Kirjassa vilahtelee myös katkelmien kautta Lumikin vanhemmat, Elisan äiti, lukion hajuvesimafia ja ties keitä muita, mutta heihin ei sen tarkemmin mennä.

Lumikki asuu Tampereella, mutta toisaalta paikka voisi olla mikä tahansa Suomen kaupungeista. Kuten jo kirjan alusta selviää, on helmikuun loppu, tarkalleen ottaen 28. päivä. Kaupunki on luminen ja harmaa, mikä tavallaan on välillä isossa osassa. Jos olisi ollut kesä, kun Lumikki juoksee karkuun hautausmaalla, olisiko tarina saanut erilaisen, äkillisen lopun?  

Kirjassa suuressa osassa on Lumikin yksinäisyys ja varautuneisuus sekä maailman vääryys, kuten myös se, ettei kaikki ole ihan sitä miltä se näyttää. Kirjan maailma ei ole pastellisävyinen, vaan siinä on myös harmaan ja mustan sävyjä, realistisempi kuin monissa kirjoissa. Lumikkiin on kaiken lisäksi helppo samaistua, sillä hän ei ole täydellinen, hiottu ja kiillotettu enkeli, vaan särmikäs pirulainen.



Pidin kirjasta paljon, sillä minuun tämäntyylinen kirjoitustapa osuu ja uppoaa. Kuten  jo aiemmin olen maininnut, synkkyys vetää minua puoleensa - vähän kuten lamput yöperhosia. Kirjan teeman takia en kovin nuorille suosittelisi, mutta se nyt tietysti riippuu ihan lukijan henkisestä iästä. Yleisesti ottaen kuitenkin 13-vuotiaasta ylöspäin. En näe kuitenkaan estettä sille, että myös nuoremmat kirjan löytäisivät, jos on tarpeeksi kypsä lukemaan.




Trilogian toinen ja kolmas osa, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu ovat myös ilmestyneet.






                                               



Arvosana 5/5

torstai 12. syyskuuta 2013

Annina Holmberg: Lumotut

En muista, miksi ja milloin lainasin tämän kirjastosta, ja Lumotut lojuikin muutaman kuukauden ajan luettavien kirjojen pinossa. Lopulta kuitenkin tartuin tähän, ja luin erään sunnuntai-iltapäivän ajan, kunnes Lumotut oli luettu.

Yllätyin todella paljon siitä, että kirjailija Annina Holmberg on suomalainen. En nimittäin ollut koskaan kuullutkaan hänestä. Hieman hänen taustojaan tutkittuani minulle selvisi, että hän on kirjoittanut mm. useita nuortenkirjoja ja  näyttelydramaturgioita.

Kirja ei sinällään pistänyt mitään asiaa uusiksi eikä mullistanut mitään käsitystä mistään. Kuitenkin kokonaisuudessaan ihan hyvä kirja, melko tasapaksu kuitenkin. Ehdottomasti miinusta tulee siitä, että minulle selvisi vasta sivulla 139, että yksi Valituista, Minter olikin poika... Saattaa toki olla, että siitä oli viittauksia jossain vaiheessa kirjaa jo aiemmin, mutta en vain huomannut niitä. Kirjan alussa, kun Miranda tapaa muut Valitut; Mikajan ja Minterin, lukee eräässä kohdassa näin:

"Minter oli mielettömän söpö... Jos olisin voinut rakastua häneen..." 


Kiinnitin huomioni sanaan  jos, ja niinpä päättelin Minterin olevan tyttö, ja Mirandan olevan täysvaltainen hetero, eikä siis voinut rakastua häneen, ihan vain periaatesyistä.



Kirja alkaa Mirandan kuusitoistavuotissyntymäpäivänä, jolloin hänelle selviää, että on olemassa Valitut, kolme henkilöä, jotka taistelevat pahuutta vastaan maagisten taikavälineiden avulla, he, jotka ovat olleet olemassa jo maailman alusta asti, joukko vain vaihtuu välillä. Valitut ovat olleet olemassa todistamassa suurten aikakausien nousua ja tuhoa, kuuluisten taideteosten syntyä ja monia tärkeitä, historiallisia tapahtumia. Mirandan kohtalo on olla Valittujen kirjuri taikaesineinään tulikynä ja Valittujen lokikirja, johon on kirjoittanut jokainen Valittujen kirjuri kautta aikojen. Siinä missä Mirandan täytyy olla kirjuri, Mikajan tulee olla kapteeni ja Minterin kartturi. Mirandan isoisästä Miltonista selviää, että hän jollain tavalla on heidän jokaisen isoisä, vaikka nämä kolme Valittua eivät olekaan toisilleen sukua, ja että Milton on toiminut kautta aikain Valittujen neuvonantajana ja ohjaajana.


Valittujen tämänkertainen vihollinen saapuu Mustaltamereltä. Nornat, aaveratsastajat ja muut kummajaiset valtaavat Tonava-joen varsilla sijaitsevia kaupunkeja. Valittujen täytyy purjehtia jokea pitkin, sen alusta loppuun, aina Mustallemerelle asti, jossa Mustaruhtinaaksi itseään kutsuva kummajaisten johtaja pitää päämajaansa.  



Matkalle mahtuu kaksoisolentoja ja hirmumyrsky, sekä muutamia kummallisesti käyttäytyviä matkustajia ja supertähden konsertti, ennen kuin Mustaruhtinaan henkilöllisyys selviää ja Valitut saavat hänet kukistettua. 





Kirjan loppu vaikutti sille, että Valittuihin oli tulossa jatkoakin, mutta ei. Kirjaan ei löytynyt mitään jatko-osan tapaistakaan, vaikka kuinka etsin. Jos joku tietää minua paremmin, niin niin ilmoitahan asiasta niin saan asian korjattua. ;)

Arvosana: 3,5/ 5












sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki ( Mystic City #1 )

Luin tästä kirjasta Risingshadow'sta jo kesällä, ja tajusin että tämä pitää saada, ja äkkiä. Niinpä varasin kirjan samantien kirjastosta, ja onnekseni olinkin ensimmäinen joka sen varasi. Sen takia sain kirjan heti kun se saatiin kirjastoon, mikä tapahtui suhteellisen äkkiä, alle viikossa. C: Aloitin kirjan lukemisen illalla samana päivänä saatuani Vapautetun luettua, ja pari tuntia vain löhnötin sängyllä kuin kuollut lahna lukien kirjaa ja kuunnellen samalla Voicea.



Kirja sijoittuu tulevaisuuteen ja kuuluu siis dystopioiden pariin.Tämä ei kuulu siihen dystopioiden raakaan osaan, kuten esimerkiksi  Nälkäpelit ja  Julma maa, vaan niihin ns. "kesympiin", kuten Delirium-trilogia ja Tarkoitettu-trilogia. No, eiväthän nekään kesyjä ole, mutta vähemmän raakuutta niissä on.


Aria Rose asuu Manhattanin yläkerroksissa ja on palavasti rakastunut isänsä poliittisen kilpailijan poikaan, Thomasiin. Vai onko sittenkään? Ainakaan hänellä ei ole muistoja heistä yhdessä. Arialle kerrotaan sen johtuvan muistinmenetyksestä, jonka taas sanotaan johtuvan siitä, että Aria otti yliannostuksen hilettä, eli nuorison suosiossa olevaa huumetta. Aria nielee kaiken lähes kangertelematta, kunnes...


On Thomasin ja Arian kihlajaisjuhla, mutta Aria ei tunne oloaan tutuksi Thomasin kanssa. Hänen muistonsa heistä yhdessä... niin, niitä ilmestyy välillä, mutta ne ovat vääristyneitä, vääntyneitä eikä Aria tunnista niitä omikseen. Aria tapaa parvekkeella ollessaan komean, mystisen pojan, joka on maagikko, eli ihminen alakaupungista, kaduilta jonne ylhäällä asuvat eivät saa mennä. Kun Aria tutustuu poikaan, jonka nimi on Hunter, alkaa hänelle selvitä, että kaikki eivät ole keitä ketä olevat, ja mitä olevat...


Arian nimi ärsytti. Se ärsytti siksi, että Paljaan taivaan alla-trilogiassa päähenkilön nimi on myös Aria, ja välillä puhuessani kirjasta sekoitan Ariasta toiseen Ariaan, enkä lopulta oikein tiedä itsekään, kummasta minun oli tarkoitus puhua. Ei siinä muuten kyllä mitään vikaa olisi ollut.

Kirjan juoni oli hyvä, vaikka muutamat tapahtumat tuntuivat olevan vähän täytikettä. Persoonat eivät jääneet epäselviksi, ja se on aina hyvä asia. Ariasta ei tullut suosikkiani, en oikein edes tiedä, kukako se on, ehkä Hunter, tai sitten ei...




Arvosana: 5/5

lauantai 17. elokuuta 2013

Ilmestyviä kirjoja elokuu, syyskuu, lokakuu 2013

Vain osa ilmestyvistä-tietenkin, kaikki sellasia mitä minua kiinnostaa :)







J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (julkaisupäivä ei tiedossa, elokuun ?. päivä)

Olen innolla lukenut Mifonki-sarjaa, joten on mielenkiintoista nähdä, millainen tämä kirja on.







 Eka osa oli ihana, joten odotukset ovat korkealla tämänkin suhteen.

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika ( 22. 8)












Herkkä ja kaunis, ne tulivat ensimmäisenä mieleen kun luin Risingistä arvostelun.

Rob Zombie, B. K. Evenson: Salemin kirous ( 15. 9)

The Lords of Salem
Olen niin kauan kuin olen osannut lukea, kiinnostunut noidista, ja varsinkin nyt pari vuotta sitten kiinnostuin myös noitavainoista. Tämä kirja myös  paikkaa hieman puutettani tämän vuoden kauhukirjoista. Kuvaa suomenkielisen kirjan kannesta en löytänyt, joten tämä on englanninkielisen kirjan kuva.



Rick Yansey: Viides aalto ( 20. 9



Vaikuttaa tosi jännälle...

Lauren Oliver: Requiem. Rakkaus palaa ( Delirium-trilogia #3) (20. 9. )












Rakastan tätä trilogiaa joten pakko tietää, miten kaiken sitten lopulta käy. C:

Eowyn Iwey: Lumilapsi ( 26. 9. )












Jännän kuulonen kirja joten pitää lukea. :))

Miikko Oikkonen, Sari Luhtanen: Nymfit ( 27. 9 )












Romantiikaapa jälleen :D

Maria Turtschaninoff: Anaché ( 4. 10 )


Pidän Turtschaninoffin kirjallisuudesta, joten tämäkin pitää lukea ihan ehdottomasti.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä ( 15. 10 )


Vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselle aiheelle.





Erin Hunter: Tähtiyö ( Soturikissat: Uusi profetia #4 ) ( 31. 10 )











Olen ollut Soturikissojen fani alusta asti, ja vaikka en enää niin intohimoisesti sitä fanitakaan, pitää kaikki nuo lukea :)


tiistai 23. heinäkuuta 2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja ( Faunoidit #2 )

Olin ihan täpinöissäni, kun kirjastosta tuli viesti, että saan tämän lainaan, ja pakkohan se oli heti käydä hakemassa. Alotin iltapäivällä lukemisen ja seuraavan päivän iltapäivällä lopetin, oisin ehkä muuten saanu saman päivän aikana mutta luin Riitasointua taas ja sitäki piti lukee.

Kun viime syksynä luin Käärmeenlumoojan, olin ihan haltioissani siitä kirjasta. Rakastin kirjan kieltä, suurin osa kirjoistahan on kirjotettu täysin kirjakielellä, tietysti ymmärrettävistä syistä. Mut ei Käärmeenlumooja, eikä Piraijakuiskaajakaan, ja osittain sen takia ne ovatkin niin... Ihania :3 Jollain tavalla niitä on joissain kohdissa helpompi ymmärtää.

Piraijakuiskaajassa tuttujen Unnan, Rufuksen, Joonen, Ronnin ja Viken lisäksi esitellään pari muutakin faunoidia, Nemo ja Eden. Nemo jäi jotenkin heikoksi hahmoksi, mutta Eden nousi aika nopeasti yhdeksi suosikeistani. Ja se, kuinka Ronni ja Eden sitten alkoivat seurustella, oli erittäin suloista ♥ Tuli "awww"-reaktio aika monessakin kohdassa, ja Edenistä ja Ronnista tulikin kirjan ykköspari, ainakin minun osaltani.

Koko sarjan lempihahmo on edelleen Joone, mutta kuten jo mainitsinkin, Eden nousi toiseksi suosikeista. Unna taas ei ole ollut suosikkini missään vaiheessa, en tiedä mistä se johtuu mutta jotenkin Unna on aika ärsyttävä.

Piraijakuiskaaja alkaa Nemon ja Edenin näkökulmasta, kun metsästäjä hyökkää Edenin kimppuun ja aiheuttaa sen, että Nemo tappaa tämän. Sen takia heidän täytyy lähteä Kansainväliseen faunoidivirastoon Valtoihin, joka sijaitsee Kaliforniassa, jonne myös Unna on lähdössä selvittämään biologisia vanhempiaan. Unnan porukka ja Nemo ja Eden tapaavat kuitenkin jo Suomessa, lentokentällä ja ovat samalla lennolla.

Rufus ei suhtaudu hyvin Nemoon, jonka voimaeläin on jonkin sortin kameleontti, eli hän omaksuu lähellä olevan faunoidin ominaisuudet. Ja sehän nyt ei ole hyvä asia, varsinkin kun Rufus on maailman viimeinen lohikäärmefaunoidi. Kaiken lisäksi Unna vaikuttaa tuntevan vetoa Nemoon, mikä ärsytti itseäni suunnattomasti.

          Spoilerivaroitus!!

Monien käänteiden jälkeen - johon siis kuuluu myös se, että Ronni ja Eden alkavat seurustella- Unnalle selviää eräs käänteentekevä asia, joka vaikuttaa niin paljon Unnaan, että tämä ottaa eron Rufuksesta.



        Juonipaljastus loppu!
Olisin ehkä muuten antanut kirjalle viisi tähteä, mutta tuo ero tuli jotenkin niin töksähtäen, että en voi ihan viittä antaa. Kokonaisuutena kirja kuitenkin oli loistava, ja tulen aivan varmasti lukemaan seuraavat osat ♥

Arvosana: 4,5/5

                                                 Kovakantinen versio
                                                 Pokkariversio

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Magdalena Hai: Kellopelikuningas ( Gigi ja Henry #2 )

Gigi ja Henry-trilogian toinen osa on ehdottomasti parempi osa kuin ensimmäinen osa, Kerjäläisprinsessa. Kerjäläisprinsessan lopusta Kellopelikuninkaan alkuun on kulunut puoli vuotta, ja se näkyy huomattavasti, sillä Gigi on paljon kypsemmän oloinen, samaten Henry. Siitä johtuikin se, että pidin kirjasta enemmän kuin ekasta, ja muutenkin kirja oli parempi, vaikka juonen toimintapläjäys sijoittui harmikseni taaskin kirjan miltei viimeisille sivuille. Pidin kirjasta myös sen takia enemmän, koska siinä oli jo hieman romantiikkaakin ilmassa ;) Hihi o.O

Lemppariksi en kirjasta pysty ketään nimeämään, sillä kukaan ei ole noussut koko sarjan aikana erityisen rakkaaksi hahmoksi, mutta jos pitäisi sanoa, niin kallistuisin Nikanorin puoleen, sen verran pistäväluonteinen persoona hän on. ( Kummallista, mun lemppari on yleensä se, joka on se kaikkein itsepäisin ja teräväluonteisin :D )


Gigi on perheineen muuttanut Alhaistosta Rahastoon, koska heidän perheensä on paljastunut Umbrovian paenneeksi kuningasperheeksi. Hänen ystävänsä katupoika Henry taas on edelleen katupoika, mutta he ovat edelleen ystäviä. Gigin isä, Umbrovian karkoitettu kuningas on arvostettu keksijä, ja heidän perheensä nousee Rahaston seurapiireissä suositummaksi koko ajan. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, kunnes veljeskunta nimeltä Sokean Jumalan palvojat alkaa saarnata Gigin perhettä ja kaikkea uutta, kuten myös ilmalaivoja vastaan, joita Gigin isä rakentaa.

Gigi ja Henry tutustuvat Alhaiston jengiin, joka koostuu lähestulkoon kokonaan lapsista, muutamaa nuorta lukuunottamatta. Näihin kuuluu myös Naheem, jonka kanssa Gigillä tuntuisi olevan jonkinlaista säpinää ( ja hyvä niin). Luulin ensin että jos Gigillä jonkinlaisia säpinöitä olisi, kyseessä olisi Henry, mutta ei sentään onneksi.









Arvosana: 4,5/5

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Tessa Gratton: Veritaika

Oh la laa mikä kirja! Rakastan tätä kirjaa todella, vaikka juonikuviot näyttivätkin hieman kuluneille ja tylsille, kun niistä luki eri arvosteluissa.  Kaikki vaikutti menevän sitä normaalia reittiä, johon kuuluu niitä "yllätyksellisiä" juonenkäänteitä, jotka eivät yllätä ketään. Mutta minut se yllätti- positiivisesti. En edes ajatellut lukevani sitä mitenkään samantien, mutta kirjastossa seikkaillessani löysin tämän, ja jatko-osan Verenvahdin joka sekin oli kuitenkin pakko lainata.

  Rakastuin hahmoihin, erityisesti Sillan veljeen, Reeseen, joka jäi harmi kyllä hieman vähemmälle huomiolle juonessa. Mutta kuitenkin... Pakko tää on kyllä lukee uudestaanki :D Ja se oli kiva juttu, et koko kirja enemmän tai vähemmän sijottui hautausmaalle :D


Kaikki uskovat, että Sillan isä tappoi itsensä ja vaimonsa, Sillan äidin. Mutta ei Silla, hänen mielestään se ei ole mitenkään mahdollista. Mutta myös Reese, Sillan veli uskoo niin, joten Silla on yksin mielipiteensä kanssa. Mutta sitten joku lähettää Sillalle kirjan, joka on kirjoitettu hänen isänsä käsialalla. Kirja on täynnä muistiinpanoja veritaioista, se on täynnä magiaa. Silla kokeilee erästä loitsua, varmana siitä, että joku yrittää tehdä hänelle vain jotain erittäin ilkeää pilaa, mutta loitsu toimii. Yhtäkkiä poika, Nicholas ilmestyy paikalle. Silla peittää loitsun jäljet, mutta ei voi olla varma siitä, näkikö Nick sitä, mutta vaikka hän olisikin nähnyt sen, hän ei uskoisi silmiään vaan luulisi nähneensä omiaan.

Nick on juuri muuttanut paikkakunnalle isänsä ja äitipuolensa Maryn eli Lilithin kanssa kuolleen isoisänsä taloon. Hänen äitinsä Donna on kadonnut kuvioista jo Nickin ollessa kahdeksan, mutta hän on opettanut Nickille taikuudesta jonkin verran, joten Nick tunnistaa sen, kun näkee Sillan hautausmaalla.

Yhdessä he alkavat selvittää totuutta joka kiertyy Josephine Darlyn, mahtavan verinoidan ympärille. Josephinen elämä selviää pikku hiljaa kirjan edetessä, kun hänen elämäänsä raottava tarina pikku hiljaa ilmestyy näkyviin, luku kerrallaan.

Todella mahtava kirja, ja Josephine oli kaikessa kamaluudessaan ihan mahtava henkilö. Vaikka kirja onkin nuortenkirja, mielestäni se sopii kyllä vanhemmillekin.


5/5